Kivusta ja keinoista

Törmätessäni Alexander-tekniikkaan ensimmäisen kerran 22-vuotiaana kokemukseni kehostani oli jatkuva epämukavuuden tunne. Tämä ilmeni jäykkyytenä niska- ja hartiaseudulla sekä leuoissa. Yritin helpottaa oloani jumpalla ja venyttelyllä, mutta hetken kuluttua olin taas jumissa. Välistä jonkin äkillisen liikkeen seurauksena pää ei kääntynyt viikkoon, joskus kipu alaselässä invalidisoi minut päiviksi. 

Alexander-tekniikan opettajan ohjauksessa pystyin päästämään hieman irti jännityksestä niskan ja yläselän alueella. Helpotuksen tunne oli valtava, mutta samalla tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi siitä, että olin itse tiedostamatta syypää epämukavaan olooni. Kokemukseni itsestäni ja kivusta alkoi muuttua. Prosessin edetessä aloin hahmottaa, että välitön reaktioni kipuun oli pyrkiä siitä pois jännittämällä lihaksiani enemmän ja tämä reaktio nimenomaan oli jäykkyyteni taustalla. 

Opin ottamaan aikaa ärsykkeen ja reaktioni väliin eli inhiboimaan ensimmäisen tottumuksenmukaisen reaktioni ärsykkeeseen. Tällä en tarkoita, ettenkö edelleen tuntisi kipua, mutta se on läsnä yhä enemmän yhtenä aistimuksena muitten joukossa. Tunne muuttuu, mutta samalla olen tietoinen tuntemisen jatkuvuudesta, enkä pyri vain pois kivun tunteesta suoraan. Opin siis ohjaamaan itseäni enemmän tietoisesti, ei välittömään tottumuksenmukaiseen reaktiooni nojaten. 

At-opettajakoulussa minulle tulivat tutuksi muutoskivut. Tämä kipu liittyy tuntemisen herkistymiseen, herkkyys taas mahdollistaa jatkuvan elävän läsnäolon kokemisen kehossa. Huomasin, että jähmettymällä estin itseäni myös tuntemasta vaikeita tunteita. 

Kuten kaikille, elämä on tuonut kipua, esimerkiksi synnyttäessäni kolme kertaa keisarinleikkauksella. Viime vuosina olen kärsinyt hormonaalisesta migreenistä. Kaikissa näissä ja tulevissa tilanteissa minua helpottaa se, että voin vaikuttaa siihen, miten reagoin, olen ja toimin. Pystyn olemaan läsnä elämässäni, myös silloin kun kaikki ei mene niinkuin Strömsö:ssä.